Tänään on lokakuun viimeinen päivä ja kuukauden mittaisen blogiuran tehneen (laiskan) blogistin on hyvä käynnistää muisteludiskurssi: oliko tässä mitään järkeä?
Ensinnä lienee tunnustuksen paikka. Söin lokakuussa lihaa kolme kertaa. Kaksi kertaa tarjottuna, sillä en jaksanut käydä pian 70-vuotiaan isäni kanssa keskustelua siitä miksi en syö lihaa tai miksi jonkun ei pitäisi syödä lihaa. Hänen mielestään lihan päivittäinen syöminen on saavutettu linja, jota ei pidä viherpiipertäjille luovuttaman. Kolmas kerta oli puhdas vahinko, sillä luulin ottaneeni kasvisruokaa lounaalla, mutta soossista löytyikin kinkkua. Silti söin huomattavasti vähemmän lihaa kuin normaali kuukautena enkä koe projektin olleen epäonnistunut.
Koska en ole lihaa syövä heteromies ja olen tutustunut kasvisruokien kiehtovaan maailmaan jo ennen lokakuuta, haaste ei tuntunut ylitsepääsemättömältä ja olin koko ajan optimistinen. Silti jännitti keksinkö tarpeeksi ruokalajeja koko kuukaudelle ja miten käy ravintolaruokailun. Reseptejä riitti ja vähän tuli testattua myös uusia tuttavuuksia, mutta silti kuukausi on lyhyt aika ja raaka-aineita on helppo vaihdella. Pidemmällä aikajaksolla sekasyöjä kohtaisi suurempia haasteita. Ravintolaruokailusta ei sitten jäänytkään niin hyvä maku kuin muusta kuukaudesta enkä käynyt ulkona syömässä sekasyöntikuukauden tapaan.
Lihassa oli ikävä sen helppoutta. Tiedän tarkalleen, missä jauheliha on parhaimmillaan ja miten se tulee valmistaa ja maustaa. Kasvisruokakaan ei ole hankalaa valmistaa, mutta jotenkin sekasyöjälle on tullut sellainen ajatus, että liharuoka olisi helpompaa ja myös nopeampaa. Pari kertaa dagen eftereissä teki mieli pekonin suloista rasvaisuutta ja tuplapihvihampurilaisen täyttävyyttä, mutta sain taisteltua vastaan. Oikein nälkäisenä ja väsyneenä olisin voinut ostaa meetvurstipaketin ja painaa leikkeleet naamaan siltä istumalta, mutta olin liian nälkäinen ja väsynyt menemään kauppaan. Vaikka olisin syönyt lihaa, en todennäköisesti olisi siltikään kauppaan lähtenyt, kyseessä oli vain puhdas mieliteko. Lihan mausta on aina jokin ennakkokäsitys ja se on helpompaa syödä: kasvisruokia maistelee enemmän, koska ei ole muistijälkeä, joka kertoisi miltä sen kuuluu maistua. Uudet maut hurmaavat harvoin ensikerrasta.
Oliko tässä sitten mitään järkeä? Suhtauduin haasteeseen leppoisasti ja uskoin sen sujuvan kuin Calgary '88, jopa siinä määrin, että kyseenalaistin osallistumistani: miksi nyt, voisin tehdä tämän koska tahansa. Hyvä silti, että oli jokin abstrakti ryhmäkuri, sillä mikäli kyseessä olisi ollut vain lupaus itselle, olisin neuvotellut itselleni oikeuden joustamiseen esimerkiksi sinä yhtenä sateisenä päivänä, kun aamulla pyörän takakumi oli tyhjä ja kotimatkalla kastuin ja kotiin tullessa potkaisin varpaan pöydänjalkaan. Ainakin yksilötasolla proggis oli järkevä sikäli, että nyt itsellä on enemmän uskoa siihen, että kasviskokkailu ja -ruokailu sujuu.
Olin etukäteen hiukan huolissani siitä, miten onnistun tekemään täyttävää ja ravitsevaa ruokaa, jotta uudelleen löydetty säännöllinen liikunta ei kärsisi siksi, etten ole syönyt riittävästi. Proteiinia kuitenkin ruoassa oli riittämiin tai ainakaan en huomannut mitään yleisen vireystilan tai jaksamisen heikkenemistä. Kuitenkin, kuten sanottua, kuukausi on sen verran lyhyt aika, että sen aikana onnistuu kokkaamaan vain mukavuusalueellaan, tuttuja reseptejä. Olisi ehkä pitänyt seurata tarkemmin yhteisöllistä atk:ta ja bongailla muiden lihattomien vinkkejä ja ohjeita.
Raskainta ja typerintä oli ehdottomasti kanssanisäkkäiden kommentointi. Kun kertoi olevansa lihattomalla lokakuulla, toimi lausahdus eräänlaisena katalyyttina sille, että kohta sitä löysikin itsensä selkä seinää vasten karnivoorin haastaessa: mistä sä saat tarpeeks proteiinia, missä on sun aminohapot?! Kuten aiemminkin jossain totesin, safka on arka aihe, koska jokainen syö ja kokee täten olevansa asiantuntija. Individualistisena aikana ihmisillä on myös taipumus nähdä oma kroppansa ja sen toiminta täysin yksilöllisenä, joka ei esimerkiksi tule palvelluksi ravintosuosituksilla, vaan vaatii jotain enemmän. Jos on vakaa käsitys siitä, että oma ruoansulatus ei toimi ja linjat eivät säily ellei syö kolmea kertaa päivässä 150 grammaa nahatonta keitettyä broileria, saattaa kaupunkihipsterin "mä oon lihattomalla" tuntua sodanjulistukselta. Todennäköisesti vannoutuneilla lihansyöjillä on sama tunne kasvissyöjistä: saarna alkaa heti, kun kertoo syövänsä lihaa. Kyse lienee sittenkin enemmän yleisestä ihmisten tarpeesta oikeuttaa ja perustella valintojaan ja kokea omista valinnoista poikkeavat valinnat arvosteluna itseä kohtaan.
Ruokailu on tottumuskysymys. Satakuntalaisessa maalaistalossa 25 vuotta sitten päivän ruoka saattoi aivan hyvin olla keitetyt perunat ja ruskea kastike. Ei mikään varsinainen oodi ravitsemussuosituksille, mutta sellaisella ruoalla minä olen kasvanut. Olin suunnilleen teini-ikäinen kun liha ilmestyi lautaselle joka päivä ja silloinkin se saattoi olla lenkkimakkaraa. Nokia ja nousukausi kohottivat elintasoa niin, että nyt on mahdollista muistaa menneisyys siten, että lihaa on aina syöty, ennen wanhaan vielä enemmän. Kun argumentoidaan sillä, millaista on perisuomalainen ruokailu, olisi toivottavaa olla selvillä hiukan omaa elinikää pidemmästä aikajänteestä. Sata vuotta sitten ihmisiä kuoli aliravitsemukseen ja sosioekonominen luokka määräsi hyvin pitkälle ihmisen ravitsemuksellisen ja terveydellisen tilan. Jos akateeminen historiankirjoitus ei kiinnosta, saisi tässä suhteessa perspektiiviä lukemalla vaikkapa Väinö Linnaa, Kalle Päätaloa tai Paavo Rintalaa.
Mitä sitten tapahtuu huomenna? Tänään valmistetusta kasvissoossista riittää noin puolikkaalle komppanialle, joten vielä huomenna en ainakaan pidä lihaorgioita. Ensimmäisenä (tässä pitäisi ehkä olla hipsut, olenhan langennut kolmesti) liharuokana voisin valmistaa kebabia, koska se vaan on hyvää. Sen jälkeen voisin käyttää ainakin jääkaapissa lojuvat punajuuret ja vuohenjuuston pois, eli elämäni jatkunee kutakuinkin business as usual -meiningillä: silloin tällöin lihaa ja silloin tällöin kasvisruokaa, fiiliksen mukaan. Ruoassa voisi enemmän panostaa laatuun kuin määrään, raaka-ainevalinnoissa myös.
Aion silti edelleen kieltäytyä tuntemasta pohjatonta syyllisyyttä siitä, että olen sattunut syntymään '80-luvun alussa valkoiseksi tytöksi Suomeen. Syyllisyydentunto on lähtökohtaisesti hyödytöntä ja harvemmin se saa aikaan muutosta, sillä sen alle on helppo hyytyä ja masentua. Yrjö Hailan sanoihin on hyvä päättää: "Syyllisyydentunnon lähtökohtana on dualistinen vastakkainasettelu inhimillisen kulttuurin ja muun luonnon välillä. Kulttuuri koetaan luonnon vastakohdaksi ja olemukseltaan "epäluonnolliseksi". Dualismi on kuitenkin perusteeton, sillä ei ole olemassa mitään ehdotonta kriteeriä erottaa ihmistoiminnan vaikutuksen alaisia ja luonnostaan tapahtuvia ilmiöitä toisistaan." (Haila 2001, 235)
Sitaatti artikkelista Haila, Yrjö. Syyllisyydentunnon hedelmättömyys. Teoksessa Haila, Yrjö & Jokinen, Pekka (toim.) 2001. Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka.Vastapaino, Tampere.
